Olen huomannut, että rakkaan autoni kanssa liikennöidessäni, minun ja autoni välinen luottamus ei oikein pelaa parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi kun tarpeeksi kauan yhdessä odotamme valojen vaihtumista, olen luultavasti miettinyt useamman kerran onko vaihe varmasti ykkösella, että onnistuisi nätti lähtö, kun tuo amispoikakin tuossa viereisellä kaistalla on. Pahimmassa tapauksessa alkaa ykköselle- vapaalle räklääminen, joka luultavasti lopulta johtaa itse asian- eli liikennevalojen unohtamiseen. Ei muuten, mutta kun tuolla rakkaalla on vähän äksyt vaihteet, pienillä väleillä, että ikinä ei voi olla liian varma.

Toinen on ovien sulkeminen, jonka juuret juontavat ikävästä menneisyydestä. Kyllä, kuulun heihin, jotka ovat unohtaneet avaimet rattiin ja itsensä nätisti lukitun auton ulkopuolelle. Ja kyllä olen kokenut nöyryyttäviä hetkiä kuin usutin Puuhan  murtautumaan kotiini ja etsimään ne piinasta päästävät auton vara-avaimet. Siinä herra sai vielä oivan mahdollisuuden puhua jotain naisista.... ja autoista. Nyt tulee varmistettua ovien lukkiutuminen ja avainten olemassaolo useampaan kertaan.

Sitten minulla on vielä aivan erityinen suhde taustapeiliini, silmäpeliä käydää usein ja vilkkaasti. Suurin osa takana ajavista autoilijoista ärsyttää. En minä aja alinopeutta, joten onko pakko olla puskurissa kiinni? Seuraako se vielä? onko se ottanut etäisyyttä? Ja sitten toisaalta alkaa se maailmankaikkeuden tärkeimpän kysymyksen vastauksen pohtimen. Loppuuko pinnanani ja autanko takana olevaa haistelijaa näkemään punaista eli pudotanko nopeutta sen kymmenyksen verran? Siitä kuitenkin syntyy hykerryttävä tunne, joka on ah, niin ihana. Toisaalta nopeuden lisääminen ei kuitenkaan kokemuksesta karista takana olevaa älypäätä.

autoilu osaa olla joskus ah niin ihanaa.