Erosin sitte kirkosta. Pari kuukautti sitä tarvitsi miettimisaikaa kun oli tuon maagisen aikuisuuden rajan ylittänyt ja sitten vasta uskaltautui  maistraatissa käymään. Kevyt olo oli lähtiessä, mutta myöhemmin kävi epäilyttämään. Ei se ideologiani vaan se, oliko teosta sittenkään mitään iloa. Itsevarmuutta se ainankin toi.

Vanhukset ei nyt ihan hirveän ilosia olleet ja koko aiheesta syntyi erittäin miellyttävä keskustelu. Työtä on kuulemma turha lähteä etsimään ja kadun sitten kun olen naimisiin menossa. Ja lapsien takia joudun ravaamaan eri laitoksissa, että ne saadaan "elävien kirjoihin". Pari asiaa siinä nyt ainakin todistettiin. 1) vanhukset ovat oikeasti vanhoja 2)eivät ne ikinä ole minua tosissaan ottaneet.

Sen verran ideologinen olen, että en voisi mennä mitenkään kirkossa naimisiin ja vannoa uskollisuutta jumalan edessä, jumalan, johon en edes usko. Tapakristittyt ovat ärsyttäviä. Joko jossain ollaan ja se näkyy elämässä tai sitten ei. Ja jos niitä lapsia sitten joskus sattuisi tulemaan, nih minulla on vankka epäily, että jos haluan sitoa itseni pieneen ihmiseen pariksi kymmeneksi vuodeksi, kyllä minulla on myös aikaa juosta paperien perässä.

Nolottaa, mutta ensimmäinen huoleni oli, että mitä tästä lähtien kirjoittelen niihin virallisiin papereihin.. ev lut. tilalle...