Puoltoistavuotta on aika, jota on aika vaikea jättää taakseen ilman että se mihinkään vaikuttaisi. Vittu sitä on vaikea heittää ylipäätänsä menemään. Mikäs tässä, olo on ok, kunhan tulee ajateltua kaikkea muuta..stressaavaa. Työpaikkahakemukset, tulevien koulujen karsiminen, kirjoituksiin lukeminen, viimeistä hitonmoista koulurutistusta. Paska olo kerkee iskeä vasta illalla ja tällä hetkellä on vaikea kuvitella vaikeampaa kuin maata yksin sängyssä yöllä kun ajatukset kiitävät hitonmoista vauhtia ja kerkee kelamaan elämänsä useamman kerran läpi.
  
Nolointa on myöntää, että olen kateellinen Puuhalle. Kaupungin vaihto, vanhojen kavereiden näkeminen ja kiireet auttavat varmasti selviämään. Ei saisi verrata, mutta miten voi estää itseään tekemästä sitä. Soittaessa Puuhalle hän tuntuu voivan hyvin, iha hyvä vaan, turhaa sitä on puhelimessa romahtaa, mutta osaanpa silti olla kateellinen. Hitto, en edes tiedä kuinka usein on luvallista soittaa entiselle? En halua olla mikään roikkuja, mutta yksin en myöskään selviä. vielä. Jännää, että toisen huonot puolet unohtuvat ja mieli osaa luoda toisesta täydellisen kuvan päähän. Huonot hetket kyllä muistaa ja niitä osaa katua katkerasti, vaikka osa riidoista oli aivan aiheellisia.kai.

Sekavaa tekstiä sekavasta mielestä. Olisin vaan toivonut, että kaikki olisi päättynyt toisin, ei näin keskeneräisesti, että on epävarma kaikesta. Niin, että osaisi perustella täydellisen eroamisen tai sitten sen yhdessä jatkamisen.

onko normaalia toivoa alitajuntaisesti, että joskus olisi mahdollista yrittää uudelleen, aloittaa hieman erilaiselta pohjalta? säälittävää?- kyllä, mutta piruvie, ei sitä ajatuksilleen vielä voi mitään. Puuha oli ihana ihminen, on vieläkin, se on niitä tyyppejä, jotka eivät jätä kavereitaan pulaa. Niitä joille voi kertoa kaiken ilman häpeää. Niitä, joita ei vaan halua täydellisesti pois elämästään. Niitä, jotka haluaa pitää sisäpiirissään, läheisinä...

..