Joskus oikein ärsyttää, kuinka huono itsetunto minulla on. Ja sekin johtuu minun omista mielipiteistäni, ei ehkä aina saisi olla niin jakautunut persoona.  Toisaalta olen tyyppi, joka heittää läppää takaisin päin ja nauraa toisten jutuille, jotka koskevat minua ja samalla yritän ehkä lisätä vettä myllyyn. Ei minua toisten mielipiteet haittaa, oikeasti. Vittuako niillä on väliä. Mutta ne omat, ne omat.

Ei tarvitse kuin yksi lyhyt vilkaisu peiliin, hieman pitempi piirrustuslehtiöön  ja se pisin siihen todistukseen ja saan murjottua itseltäni kaiken omakehun, ylvästelyn ja sen itsetunnon ulos. Ei, minulla ei ole mikään läski-kompleksi, minulla se koskee lihaksia.Ylipainoa ei ole, alipainoa en halua, mutta lihaksia kyllä kiitos. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, en halua nostella puuhaa yhdellä kädellä ilmaan, vaan vaikka sellaisen vatsan, joka saa äijät vilkuilemaan omia vartaloitaa punastellen. Eniten kuitenkin harmittaa, että kuntoilu on minulla kausittaista, vilkaisu peiliin, turhauttavaa ja hyödytöntä harjoittelua pari päivää. unohdus ja normi elämä, kunnes sama toistuu taas. Voi hyvää päivää minun kanssa.

Noista kahdesta muusta näin yhteisesti. En oikeasti osaa kunnioittaa mitään, mitä olen sattunut luomaan. Aina löytyy parannettavaa ja niitä huonoja kohtia, mikään ei kelpaa. Jos esimerkiksi äidinkielen aineilla ei olisi palautuspäiviä sanottu, en varmaan palauttaisi niitä ikinä. Olen jahkailija, pyyhin tekstiä pois, lisää vähän, pyyhin lisään ja inisin vielä vääristä sanamuodoista. Niistä piirrustuksista olen taas ylpeä yhden päivän, seuraavana jo kitisen, kun en huomannut tuota ja tuota virhettä tekovaiheessa.

Kai tälläisesta luonteesta on hyötyäkin, jos sitä oppisi säätelemään. Tällä hetkellä tuntuu vain, että nostan rimat sen verran ylhäälle, etten pysty ylittämään niitä mitenkään. Lisään itselleni monta olematonta senttiä pituuteen, vaikka ei tarvitsisi.

huoh. ja nyt sitten syysloman jälkeen tarmokkaana kouluun.